Hei! Nyt tämä blogi muuttaa uuteen paikkaan. Uusi osoite on: Helenan kirjasto 

Tervetuloa lukemaan uusia kirjajuttuja!   

T. Helena

Viimeaikoina olen lukenut paljon "oikeita" kirjoja johtuen tottakai koronasta, mutta myös jatkuvasti helposti mukana kulkevia e-kirjoja. Nyt on loppusuoralla tämän salaperäisen napolilaisen kirjailijan mielenkiintoinen uusin kirja, joka kertoo siitä, missä valheiden maailmassa saatamme elää, usein huomaamatta ja tajuamatta. Tai mistä kaikesta ei puhuta vaan vaietaan tai annetaan vaikkapa esimerkiksi perheen isän siskosta aivan valheellinen kuva, kuten tässä oivallisessa kirjassa. Tätähän tapahtuu meilläkin, sukulaisten mustamaalaamista, vaikka oman perheenkään asiat eivät juuri kestä päivänvaloa. Mietitäänpä, mitä kerromme omasta elämästämme muille, jopa ystäville, perheestämme tai suvusta ulospäin. Mikä on totta ja mikä satua ja kuinka usein mielikuvat sekoittuvat totuuteen, niin ettei ymmärretä omia sanomisiamme? Italiassa ei rehellisyys ole aivan samanlainen hyve kuin Suomessa. Me kuitenkin olemme kuuluja rehellisyydestämme maailmalla, mutta lipsumista vain tapahtuu vaikkapa oman edun tavoittelussa tai hätätilanteessa, kun halutaan pelastaa nahkansa tai kasvonsa. Tai entäs miten valehdellaan tuossa itänaapurissa putinlandiassa valtiotasolla tai trumppilassa. Alamme jo tottua siihen kaikkeen satuiluun. Valheellista elämää on joka puolella, kun oikein vain osaamme avata silmämme. Somemaailma on täynnä satusetiä ja satutätejä! 

Kirja kertoo Giovannan traumaattisesta lapsuudesta nuoruudesta, kun hän tajuaa, miten kaikki omassakin perheessä valehtelevat, pettävät, juonivat ja pahinta, hän saa kuulla olevansa ruma kuin isän sisko! Mitään pahempaa ei voisi olla nuoren tytön elämän alussa, eikä hän edes tunne tätiään! Hän päättää tutustua kauhean parjattuun tätiinsä Vittoriaan ja yllättyy, miten kaunis, mukava ja mielenkiintoinen persoonallisuus täti onkaan. Isän, joka on yliopistossa opettajana, elämä on mennyt eri latuja kuin siskonsa, joka jäi kouluttautumattomana lapsuuden kotiinsa. Riita oli käsittämätön, miksi välit menivät mokomasta seurustelusuhteesta. Hyväosaisten aikuisten kylmä omahyväinen tekopyhyys on nuoren tytön mielestä kauheaa ja hänen henkinen kotinsa onkin Vittorian aidossa tunteiden täyttämässä maailmassa. 

Kyllä tämä kirja on oikeastaan todella surullinen isälapsi-tarina. Kun isä (Jörn Donner) kuitenkin tunnustaa lapsensa Oton ja lapsi saa joskus käydä isän uuden uuden perheen luona, eikä edes tunnesidettä ole, on se vaan todella surullista. Miten JD voikaan olla niin tunneköyhä isä! Mistä näitä tämmöisiä isiä tulee ja kehittyy? Ei hän ainut ole.  Vaikka miehellä oli ehkä vähän älyäkin, mutta ei yhtään viisautta, niin olisi hän voinut edes jonkun inhimillisen puolen itsestään tuoda joskus  esiin. Mennä vaikka ainoan tyttärensä hautajaisiin. Suuri kulttuuripersoonako? En ehkä ihan liian korkealle jalustalle häntä nostaisi, mutta eräänlainen työnarkomaani kuitenkin. - Yritin joskus lukea hänen kirjojaan, mm Isä ja poika, Mammutti, Maamme-kirjaa, mutta en vaan jaksanut. Jotain elokuvaa olen katsonut vaivautuneena, mutta ainut on hänen tuottamansa ja I. Bergmannin ohjaama Fanny ja Aleksander, jota voi kehua. Mielestäni JD oli aika omahyväinen ja hänen itsetuntemuksensa oli tosi heikko. Hän oli mielestään paras tai parempi kuin muut, mutta miksi se näkyi niin läpi? Jo se leuan asento.  Hänen tv-esiintymisensä oli epämieluista, provosoivaa, kiroilua, liioittelua, kaikkitietävää, kerrassaan joskus jopa ällöttävää ja tietysti tarkoituksella. Muutaman kerran törmäsin häneen Hgissä, ja teki mieli kommentoida jostain, mutta hänhän oli niin luotaantyöntävä. Tuntui, että hän eli vain pelkästään julkisuutta varten, eikä läheisiään varten. No, maailma on aina ollut täynnä kummallisia ihmisiä. Rauha hänen sielulleen. Kai hän joskus sentään yritti olla ihmisiksi? Läheiset sen tietävät?

Varsin suorasukaista tekstiä on ruotsalaisen OGn teksti isästään ja kaikesta muustakin. Varmaan osin liioiteltuakin - tarkoituksella, kuten isänsä puheet ja tekstit. Hieman suututtaa nuo hänen kirjoittamansa  stereotypiat suomalaisista ja ruotsalaisista. Kai meidät suomalaiset sota on vammauttanut, hyvähän se on sieltä Ruotsista ampua meitä! Meidän ansiostahan Ruotsin kansantalous voi hyvin.  Mutta koronasodan Ruotsi on nyt hävinnyt ylimielisyydessään ja omahyväisyydessään. Onhan se hyvä kehittyä siellä meidän rintaman takana mallimaaksi, kun sodat eivät ole verottaneet, eikä Venäjä ahdistellut. Suomen historia on vähän toista kuin Ruotsin, mutta olemme kuitenkin pärjänneet. Meillä ihminen on tärkeämpi kuin talous. Emme ole voittaneet Oscareita, emme jääkiekkokultaa niin usien, emme Euroviisuja, mutta onhan meitä paljon vähemmän. Kyllä ruotslaiset ovat vaan enemmän omahyväisiä kuin me viisaat ja vaatimattomat suomalaiset. -  Jörn Donner ei kyllä ole mielestäni kunnon esimerkillinen suomalainen, vaan sekoitus saksalaisuutta ja suomenruotsalaisuutta. Ehkä nuo kovat piirteet hänessä ovat sitä saksalaista perua. Mutta OGn pitäisi antaa nyt isänsä levätä haudassa ja nauttia viimeinkin ihan omasta elämästään ilman rasittavaa isäänsä. Ymmärrän kyllä täysin nämä patoutuneet pahan olon tunteet nuorella miehellä isäänsä kohtaan, joka ei ollut koskaan oikea isä. Pahinta, mitä voi lapselleen sanoa, on mitätöidä täysin hänet. Toivottavasti hän pärjää elämässään, hyvin hän kirjoittaa, paremmin kuin isänsä.

Sain tämän kirjan vuosi sitten lahjaksi ja olen jo lukemassa nyt sitä toista kertaa, koska se on "hitaasti luettavaa tyyppiä". Sinänsä aika mielenkiintoista, kun olin kertonut saman idean puolisolleni muutama vuosi sitten, että pitäisipä kirjoittaa kirja monesta eri elämän vaihtoehdoista, miten oma elämä olisi saattanut mennä tai jonkun toisen kohdalle, kun kohtalo puuttuu peliin tietyssä vaiheessa elämää. Usein tätä mietinkin, kun ajattelee omia elämänsä polkuja tai sitten jonkun toisen elämää. Kai voi sanoa, että kohtalo tai valinnat määräävät, minne kunkin ihmisen polut johtavat elämässä. Kuka sattuu kohdalle, kuka on koulukaveri, opettaja, sukulainen, työkaveri, opiskelukaveri, työpaikka. Moniin asioihin ei voi vain itse aina vaikuttaa, koska asiat vain menevät niin kuin ne menevät. Joku sanoisi, että kohtalo määrää, mutta itse en näe asioita aivan niin. Toinen sattuu olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan, toinen onkin väärässä paikassa. Jokaisesta sosioekonomisesta asemasta voi päätyä ihan minne vain ainakin Suomessa. Moni asia riippuu omasta tahdosta.

Paul Auster on kirjoittanut oikeastaan neljä kirjaa yhteen kirjaan, joka on paksu. Minulle olisi riittänyt kaksikin vaihtoehtoa ja Amerikan historiaa samalla. Kirja on siksi minusta erityisen kiinnostava, koska oma ukkini meni Amerikkaan vuosisadan alaussa, kuten kirjan alussa suvun ensimmäiset maahanmuuttajat. Ukkini elämästäkin saisi aikamoisen kirjan, tosin joutuisin käyttämään siihen aika paljon mielikuvitusta, koska muistan vain pienen osan hänen tarinoistaan. Hän oli eri puolilla Amerikkaa nelisen vuotta ja palasi kotimaahansa, haaveili uudellen menosta ja banaatilan perustamisesta Floridaan. Laiva ei vain ottanut suomalaisia sillä kertaa, kun hän yritti paluuta. Mutta miten tosin hänen elämänsä kuviot olisivat menneet, jos hän olisi palannut Amerikkaan?

Austerin kirjan tapahtumat sijoittuvat New Yorkiin ja yhteen perheeseen ja sukuun. Isä on yrittäjä ja äiti samoin. Poika Archie on ainut lapsi ja hänen näkökulmastaan kirjan tapahtumat ovatkin kirjoitettu. Sinänsä aika mielenkiintoinen formaatti kirjalle, mutta hieman hankala lukea, kun aina pitää muistella tai palata aiempaan lukuun, miten se menikään siinä vaihtoehdossa ne perheen asiat. Lisäksi Auster kirjoittaa aivan liian pitkiä lauseita ja kappaleita, jotka ovat mielestäni huonoa kieltä. Mammuttirakenteet ovat hankalaa ja hengästyttävää  luettavaa, aivan kuin ei saisi sanottavaansa helpommin kerrottua. Ihan kuin lukisi jonkun ihmisen palopuhetta aiheestaan. Välillä joku lause on lähes sivun mittainen, ei hyvää tekstiä minun mielestäni. Ja kaikki ne kirjat, musiikkikappaleet, elokuvat  ja historian tapahtumat, pitääkö ne kaikki "survoa" samaan kirjaan. Jonkinlainen infoähky tässä kirjassa tulee. Mutta niinhän se on elämässäkin nykyisin, ihmiset upotetaan sellaiseen tietotulvaan, ettei sitä voi edes verrata sata vuotta taakse päin elettyyn arkeen.  - Onhan tämä aikamoinen kasvutarina mukana Amerikan nykyhistoriaa aimo annos 1900- luvun alusta lähtien, josta mekin Suomessa tiedämme paljon, ainakin paljon paljon enemmän kuin keskiverto amerikkalaiset Suomen historiasta.

Kesä on niin täynnä tapahtumia ja menoja, että alkavat olla vähissä hetket, kun tartun kirjaan. Viime aikoina olen tosiaan lukenut kirjaston (Elibs) e-kirjoja, viimeisin oli Mark Mansonin: Kuinka olla piittaamatta pas...kaan - nurinkurinen opas hyvään elämään. Aika verraton elämäntapakirja, miten pitäisi olla välittämättä vähemmän ilkeistä ihmisistä ja ikvävistä tapahtumista, mutta kuitenkin me kaikki välitämme. Mutta kaikesta voi selvitä oikealla asenteella ja lähes kaikki ongelmat ovat ratkaistavissa. Jokiselle meistä sattuu ja tapahtuu surullisia ja hyvinkin ikäviä, inhottavia juttuja, mutta pitäisi muistaa ja huomata, miten paljon elämässä on hyvää. Hyville asiollehan se elämämme pääosin rakentuu. Miksi antaa ikävien asioiden hallita elämäänsä. Se menestyy ja pärjää, joka ei liikoja murehdi. Jos on jotain ikävää tapahtunut, siihen ei kannata takertua. Omalla asenteella voi vaikuttaa paljon siihen, mitä elämässä tapahtuu ja miten ihmisten kanssa tulee toimeen. Kirjoittaja kertoo paljon omakohtaisia kokemuksia, mm sen miten innostui opiskelusta ja mikä siihen oli sysäys. Elämäänsä voi elää joko puolivaloilla tai täysillä valoilla. - Juuri katsoin Oopperajuhlien Lepakon Savonlinnassa. Sen opetus oli; jos et nauti elämästä, et osaa elää. Muutenhan koko operetti on täyttä hömpää ja iloittelua, shamppanjan juomista, krapulaa, ihmissuhdesotkuja yms, jota ei tavallinen elämä ole.

Muita e-kirjoja, joita olen kirjaston sähköisen palvelun kautta lukenut, on kova hittikirja Thomas Eriksonin: Idiootit ympärilläni. Siinähän jaotellaan ihmiset eri kategoriohin neljän värin mukaan yhden johtajan kertomuksen ja kuvailun perusteella. Olemmehan erilaisia, toinen suuttuu helposti, toinen ei, mutta jokaisessa on lisäksi omat persoonalliset piirteensä. Mielestäni tässäkin kirjassa sorrutaan liikaa yleistämiseen. Kukaan ei ole selkeästi punainen tai keltainen, tai sininen tai vihreä. Itseäni on vaikea määrittää, mikä olisin, ehkä kelta-puna-sini-vihreä!  Välillä jokaisesta voi tuntua, että kaikki ovat idiootteja ympärilläni, mutta välillä tuntuu, että olen itse suuri idiootti! Toisallta tuo kirja on vaarallinen, jos sen lukee vaikkpa johtaja, joka alkaa asenoitua työntekijöihinsä tuon kirjan mukaan. Mutta rikkaushan se on, että olemme erilaisia. Suurin ongelma on se, miten tulemme keskenämme toimeen työpaikoilla, suvun kanssa, naapurien kanssa, ystävien kanssa! Aiemmin talvella luin kirjan äänikirjana ja nyt sitten vielä kirjana. Äänikirjat eivät kyllä minulle sovi, siihen ei löydy aikaa.

Sukellus valoon: Mikko Paasi ja uskomaton pelastusoperaatio oli todella vaikuttava kirja. Yhden nuoren ihmisen elämän tarina, jonka yksi onneton tapahtuma sai sekaisin. Toisaalta se tapahtuma aiheutti sen, että Mikko teki ja tekee edelleen työtä, jolla auttaa ihmisiä vaikeissa onnettomuuksissa ympäri maailmaa. Hieno kuvaus eletystä elämästä ja jänittävä, kun viimein saadaan luolapojat elävänä ulos luolasta.