Tervetuloa lukemaan uusia kirjajuttuja!   

T. Helena

Kirja kertoo Giovannan traumaattisesta lapsuudesta nuoruudesta, kun hän tajuaa, miten kaikki omassakin perheessä valehtelevat, pettävät, juonivat ja pahinta, hän saa kuulla olevansa ruma kuin isän sisko! Mitään pahempaa ei voisi olla nuoren tytön elämän alussa, eikä hän edes tunne tätiään! Hän päättää tutustua kauhean parjattuun tätiinsä Vittoriaan ja yllättyy, miten kaunis, mukava ja mielenkiintoinen persoonallisuus täti onkaan. Isän, joka on yliopistossa opettajana, elämä on mennyt eri latuja kuin siskonsa, joka jäi kouluttautumattomana lapsuuden kotiinsa. Riita oli käsittämätön, miksi välit menivät mokomasta seurustelusuhteesta. Hyväosaisten aikuisten kylmä omahyväinen tekopyhyys on nuoren tytön mielestä kauheaa ja hänen henkinen kotinsa onkin Vittorian aidossa tunteiden täyttämässä maailmassa. 

Varsin suorasukaista tekstiä on ruotsalaisen OGn teksti isästään ja kaikesta muustakin. Varmaan osin liioiteltuakin - tarkoituksella, kuten isänsä puheet ja tekstit. Hieman suututtaa nuo hänen kirjoittamansa  stereotypiat suomalaisista ja ruotsalaisista. Kai meidät suomalaiset sota on vammauttanut, hyvähän se on sieltä Ruotsista ampua meitä! Meidän ansiostahan Ruotsin kansantalous voi hyvin.  Mutta koronasodan Ruotsi on nyt hävinnyt ylimielisyydessään ja omahyväisyydessään. Onhan se hyvä kehittyä siellä meidän rintaman takana mallimaaksi, kun sodat eivät ole verottaneet, eikä Venäjä ahdistellut. Suomen historia on vähän toista kuin Ruotsin, mutta olemme kuitenkin pärjänneet. Meillä ihminen on tärkeämpi kuin talous. Emme ole voittaneet Oscareita, emme jääkiekkokultaa niin usien, emme Euroviisuja, mutta onhan meitä paljon vähemmän. Kyllä ruotslaiset ovat vaan enemmän omahyväisiä kuin me viisaat ja vaatimattomat suomalaiset. -  Jörn Donner ei kyllä ole mielestäni kunnon esimerkillinen suomalainen, vaan sekoitus saksalaisuutta ja suomenruotsalaisuutta. Ehkä nuo kovat piirteet hänessä ovat sitä saksalaista perua. Mutta OGn pitäisi antaa nyt isänsä levätä haudassa ja nauttia viimeinkin ihan omasta elämästään ilman rasittavaa isäänsä. Ymmärrän kyllä täysin nämä patoutuneet pahan olon tunteet nuorella miehellä isäänsä kohtaan, joka ei ollut koskaan oikea isä. Pahinta, mitä voi lapselleen sanoa, on mitätöidä täysin hänet. Toivottavasti hän pärjää elämässään, hyvin hän kirjoittaa, paremmin kuin isänsä.

Paul Auster on kirjoittanut oikeastaan neljä kirjaa yhteen kirjaan, joka on paksu. Minulle olisi riittänyt kaksikin vaihtoehtoa ja Amerikan historiaa samalla. Kirja on siksi minusta erityisen kiinnostava, koska oma ukkini meni Amerikkaan vuosisadan alaussa, kuten kirjan alussa suvun ensimmäiset maahanmuuttajat. Ukkini elämästäkin saisi aikamoisen kirjan, tosin joutuisin käyttämään siihen aika paljon mielikuvitusta, koska muistan vain pienen osan hänen tarinoistaan. Hän oli eri puolilla Amerikkaa nelisen vuotta ja palasi kotimaahansa, haaveili uudellen menosta ja banaatilan perustamisesta Floridaan. Laiva ei vain ottanut suomalaisia sillä kertaa, kun hän yritti paluuta. Mutta miten tosin hänen elämänsä kuviot olisivat menneet, jos hän olisi palannut Amerikkaan?

Austerin kirjan tapahtumat sijoittuvat New Yorkiin ja yhteen perheeseen ja sukuun. Isä on yrittäjä ja äiti samoin. Poika Archie on ainut lapsi ja hänen näkökulmastaan kirjan tapahtumat ovatkin kirjoitettu. Sinänsä aika mielenkiintoinen formaatti kirjalle, mutta hieman hankala lukea, kun aina pitää muistella tai palata aiempaan lukuun, miten se menikään siinä vaihtoehdossa ne perheen asiat. Lisäksi Auster kirjoittaa aivan liian pitkiä lauseita ja kappaleita, jotka ovat mielestäni huonoa kieltä. Mammuttirakenteet ovat hankalaa ja hengästyttävää  luettavaa, aivan kuin ei saisi sanottavaansa helpommin kerrottua. Ihan kuin lukisi jonkun ihmisen palopuhetta aiheestaan. Välillä joku lause on lähes sivun mittainen, ei hyvää tekstiä minun mielestäni. Ja kaikki ne kirjat, musiikkikappaleet, elokuvat  ja historian tapahtumat, pitääkö ne kaikki "survoa" samaan kirjaan. Jonkinlainen infoähky tässä kirjassa tulee. Mutta niinhän se on elämässäkin nykyisin, ihmiset upotetaan sellaiseen tietotulvaan, ettei sitä voi edes verrata sata vuotta taakse päin elettyyn arkeen.  - Onhan tämä aikamoinen kasvutarina mukana Amerikan nykyhistoriaa aimo annos 1900- luvun alusta lähtien, josta mekin Suomessa tiedämme paljon, ainakin paljon paljon enemmän kuin keskiverto amerikkalaiset Suomen historiasta.

Muita e-kirjoja, joita olen kirjaston sähköisen palvelun kautta lukenut, on kova hittikirja Thomas Eriksonin: Idiootit ympärilläni. Siinähän jaotellaan ihmiset eri kategoriohin neljän värin mukaan yhden johtajan kertomuksen ja kuvailun perusteella. Olemmehan erilaisia, toinen suuttuu helposti, toinen ei, mutta jokaisessa on lisäksi omat persoonalliset piirteensä. Mielestäni tässäkin kirjassa sorrutaan liikaa yleistämiseen. Kukaan ei ole selkeästi punainen tai keltainen, tai sininen tai vihreä. Itseäni on vaikea määrittää, mikä olisin, ehkä kelta-puna-sini-vihreä!  Välillä jokaisesta voi tuntua, että kaikki ovat idiootteja ympärilläni, mutta välillä tuntuu, että olen itse suuri idiootti! Toisallta tuo kirja on vaarallinen, jos sen lukee vaikkpa johtaja, joka alkaa asenoitua työntekijöihinsä tuon kirjan mukaan. Mutta rikkaushan se on, että olemme erilaisia. Suurin ongelma on se, miten tulemme keskenämme toimeen työpaikoilla, suvun kanssa, naapurien kanssa, ystävien kanssa! Aiemmin talvella luin kirjan äänikirjana ja nyt sitten vielä kirjana. Äänikirjat eivät kyllä minulle sovi, siihen ei löydy aikaa.

Sukellus valoon: Mikko Paasi ja uskomaton pelastusoperaatio oli todella vaikuttava kirja. Yhden nuoren ihmisen elämän tarina, jonka yksi onneton tapahtuma sai sekaisin. Toisaalta se tapahtuma aiheutti sen, että Mikko teki ja tekee edelleen työtä, jolla auttaa ihmisiä vaikeissa onnettomuuksissa ympäri maailmaa. Hieno kuvaus eletystä elämästä ja jänittävä, kun viimein saadaan luolapojat elävänä ulos luolasta.

Seuraava sähköinen kirja on jo menossa ja se on  Helena Liikanen-Regnerin Mon amour. Onhan meissä eroa paljonkin, suomalaisissa ja ranskalaisissa pariskunnissa ja perheissä. Helena Liikanen on asunut Ranskassa pitkään, myös Amerikassa ja Suomessa. Miehensä hän tapasi Tahkolla ja heillä on nyt kaksi lasta.  Vertauskohtia ja kulttuurieroja on helppo nähdä useissa paikoissa asuessaan. Tällä hetkellä perhe näyttäisi asuvan Washingtonissa upeista kukkakuvista Intagramissa päätellen. chez_helena on sivuston nimi, jota voi kadehtien katsella, kun kevät on siellä aika paljon pitemmällä. Helena Liikasen isä on Erkki Liikanen, savolaislähtöinen poliitikko ja entinen Suomen Pankin johtaja.

Sähköisiä kirjoja pystyn lukemaan, kun luen vain lyhyen aikaa kerralla. Jos luen vaikkapa tunnin saan jo päänsärkyä!

Taisi olla tuo oma nuoruus kohtuullisen helppoa, vaikka maalaistyttönä Hgissä opiskelinkin. Paitsi joku kerran huomautti, että ei ymmärrä, kun puhun savoa.... en ole kyllä savolainen, vaan karjalainen. Se vähän ihmetytti ja suututti! - Kerran tyttöjen kanssa juotiin Ostrobotnialla niin monta juomaa kokeeksi, kuin kestettiin, muistaakseni pääsin kuuten lonkeroon ja läksin kotiin. Tuli huono olo. Päätin, ettei alkoholi ole minua varten, juovun elämästä muutenkin! - Helsinkiin sopeutuminen ei alussa ollut helppoa, kun tuli maalta. Mutta aikansa sielläkin eleli ja onneksi pääsi pois pienempiin ympyröihin.

Nuoriso ei löydä tänäpäivänä paikkaansa. Pitää heilua ensin ympäri maapalloa, Aasiassa, Ameriikassa, Euroopassa, Berliinissä ehdottomasti, kun kaikki muutkin. Ja Siperian junassa pitää olla, vaikka se on niin tylsää....ja on kauhea ripulikin vielä.  Itse kävin vain Tukholmassa ja Lapissa nuorena. Lomilla mentiin kotiin oman perheen ja mummin tai tädin luo. Nuorena meillä oli selkeät suunnat, ensin koulu, sitten opiskelut ja ammatti, työhön. Naimisiin, heti kun sopiva uhri sattui kohdalle ja sitten lapset. Siinä se oli, hyvä ohje elämään. Turha liikaa haahuilla elämässä. Mutta ollaahan me erilaisia, niin ja elämän mahdollisuudet on tänään niin monet. Oli minullakin yksi kämppäkaveri, joka opiskeli ja opiskeli yliopistolla historiaa, tosi pitkään. Sitten se päätti kuitenkin mennä lihatiskille töihin. Kai hän löysi sieltä onnensa.

Mutta ihan ok kirja, vähän liian lyhyt minulle, olisi nyt tarina jatkunut sieltä Ameriikan keskeltä korvesta, mitä sitten, joko löytyi onni ja tasapaino? Vai tuleeko jatkoa...ootellaan. Onhan se mukavan elämän kuvaus tietysti tylsää ja tavallista. Kun on ongelmia, riittää paremmin tarinaa.  Hyviä kirjailijoita tarvitaan aina ja aiheitahan maailmassa riittää. Onnea Erkka!

Luin Jasmin Darekin, amerikkalaisen kirjallisuuden proffan kirjan Iranilainen tytär, joka on kuin kauhukertomus naisten elämästä Iranissa. Tarina alkaa siitä, kun kirjoittajan äiti Lili  kertoo ensin oman äitinsä tarinaa ja sitten omaansa, jota tytär ei tiedä. Siihen tarinaan kuuluu tietysti nuorena Teheranissa pakkoliitto ja kauhea aviomies ja lapsi. En pysty käsittämään sitä kulttuuria yhtään, niin kauhea on ollut nuorten naisten asema. Kirjassa kerrotaan myös Iranin shaahin uudistamispyrkimyksistä ja vallankumouksesta. - Taitaa se naisten asema olla muslimimaissa edellenkin aika huono verrattuna meidän suomalaisten naisten asemaan. Miten ihmeessä naiset alistuvatkaan tuollaiseen kohteluun uskonnon varjolla?

Nyt luen Liisa Simolan kirjaa Sweet Manhattan, joka kuvaa 1970-80-luvun elämää New Yorkissa. Kohtaamisia ja haastatteluja  tunnettujen tähtien kanssa, joista moni on jo kuollut, kuten Andy Warhol. Aika hurjaa on ollut meno sen ajan diskoissa ja menopaikoissa!

Kirjan kirjoittaja on ollut nuori (alle 30) kirjoittaessaan kirjan. Kokemukset ovat osaksi totta, mutta todennäköisesti rakkaustarina nuoreen oppilaaseen on keksitty. Ensin tarina sijaisopettajana kaukana periferiassa pohjoisessa. Sitten tulee omien vanhempien tarina ja sitten vielä kuvitteellinen ja osin omakohtainen pohdiskelva mielikuvitusosa. Kokemukset ovat osin aika rankkoja ja kirja on kuin menneisyyden oksennus. Vanhempien tarina on surullinen. Omat mielikuvitustarinat nuorena herkkänä erilasena nuorena, kun ihminen etsii itseään ja luulee toisten ajattelevan sitä tai tätä. Ja kun ei tunne kuuluvansa mihinkään joukkoon, on aina ulkopuolinen.  Voihan menneisyys olla aikamoinen painolasti monelle ihmiselle, jos siitä ei pääse eroon ajatuksissaan.  Monella tapaa kirja on tyypillistä Knausgårdia.  Oikeassa kirjassa sivujakin on lähes 759, mutta tabletilla hieman vähemmän, yli 500. Luulen, että kirja on ollut nuorelle kirjoittajalleen eräänlainen terapiakirja, niin kuin useimmat omakohtaiset kirjat ovatkin. Mutta loppukohtaus olikin yllättävä. Jotenkin toivoisi, että siihen tulisi joskus jatkoa. Nythän tästä kirjasta tehdään kuulema elokuvakin!

Joululahjaksi sain toiveestani Michelle Obaman Becoming eli Minun tarinani. ....Kuvaus presidentin puolisona olemisesta on aika aidon tuntuinen. Michelle on hyvä kirjoittaja, jos hän tuskin on kirjaa yksin kirjoittanut kokonaan. Kun kirjan on lukenut, en kadehdi yhtään presidentin puolisona olemista. Mutta onhan hän saanut äänensä kuuluviin aika monessa asiassa ollessaan rva presidentti. Nykyinen presidentin rouva onkin jo ei maata, ja niin on presidenttikin.