maanantai, 28. elokuu 2017

Juha Vakkuri: Afrikan ympäri

Juha Vakkurin kirjan nimi voisi aivan hyvin olla vaikka Minun Afrikkani kuuluisan elokuvan mukaan, koska se on tässä kirjassa hänelle hyvin omakohtainen kokemus. Kirja on mielenkiintoinen ja antoisa lukukokemus, jopa opettavainen sille, joka suunnittelee tuon mystisen maaosan kiertämistä. Hienoa matkankuvausta, mutta olisin kaivannut vieläkin seikkaperäisempää kuvausta eri ilmiöistä. Vaikkapa mikä on harmattan? Mutta löytyihän se tarkempi kuvaus Wikipediasta. https://fi.wikipedia.org/wiki/Harmattan

Asia kyllä selvisi kirjasta vähitellen. Täytyy vain ihailla J. Vakkurin intoa kiertää vielä vanhempanakin Afrikkaa ja aivan yksin! Oikea rohkelikko!  Moni Afrikka-matkakokemus on varmaan opettanut hänelle olennaiset  asiat afrikkalaisista. Kirjailija taitaa käydä edelleen Afrikassa joka vuosi ja hänen ansiotaan on  kulttuurikeskus Villa Karon perustaminen Beniniin lähelle rannikkoa. Talo on tehty nuorena kuolleen Karo-pojan muistoksi, mikä on todella hienoa ja vaikuttavaa. Itse hän asuu käsittääkseni usein savimajassa Beninissä olleessaan.  Afrikka on villiä seutua vieläkin, mutta kehitystä tapahtuu aina välillä joissakin maissa. Maanosan historiaa tässä kirjassa on todella paljon ja se onkin sellainen tietokirjatiiliskivi, että eipä taida samanlaista löytyä suomenkielisenä. Oikea oppikirja! - Aika hurja kuvaus oli sekin 13 tuntinen matka kuoppaisella tiellä puupenkillä kuorma-auton avonaisella lavalla suuren sakin keskellä.  Peffa oli varmaan hellänä!

Puskataksit ja huijaaminen ovat arkea, johon pitää osata varautua. Samoin ryöstöyritykset, joista Vakkuri selviää hienosti. Itse en ole ehtinyt vielä Afrikaan, mutta mielenkiinto heräsi tämän kirjan ansiosta. Afrikan luonnon kuvauksia kaipasin myös enemmän, vaikka sitä tulee tietysti joskus elokuvissa ja tv:stä. Ehkä joskus matkaan Afrikkaan... tai sitten en, mutta matkatunnelmiin tässä kirjassa pääsi hyvin. - Kirjailija pohtii paljon sitä asiaa, miten euroopplaiset, amerikkalaiset, venäläiset, aasialaiset ovat vaikuttaneet Afrikassa. Ei käy kieltäminen, etteikö vaikutukset ole olleet suuret. Historiassa on riistoa, orjuutta, diktatuuria niin paljon, että valkoisiin suhtaudutaan vieläkin varoen. Kohtauksia rotujen eroista tulee matkan varrella. Afrikkalaisten alemmuuskompleksi on olemassa edelleen. Tottakai apuakin on annettu Afrikkaan, mutta usein se on valunut diktaruurien ja kyläpäälliköiden  haltuun. Afrikka on maanosa, jossa välitetään läheisistä ja toisaalta taas ei. Valta tuntuu sokaisevan sielläkin järjen ja tunteet. - Tämä kirja sopii Afrikan kokeneille ja sinne suuntaaville oppaaksi tai kenelle vain, joka pitää seikkailuista ja historiasta.

perjantai, 25. elokuu 2017

K O Knausgård: Kesä

Knausgårdin kirjoja on mukava ja helppo lukea. Niissä on monia tasoja. Tätä päivää, elämän filosofiaa ja pohdiskelua jokapäiväisestä elämästä sekä menneen elämän muistelua aina lapsuudesta saakka että tulevaisuuden pohdiskelua. Itseäni kiinnostavat kirjoittajan kokemat pysäyttävät taide-elämysten vaikutukset, jota jokainen ei ehkä koe ja näe samalla tavalla. Kirjan sisältö on kirjoitettu kesällä, joten aika paljon se sisältää erittäin kaunista luonnon kuvausta Skånessa ja sitten  hienoja kirjailijan ikävöiviä ja kaipailevia muistikuvia Norjan kesästä. Muistot ja mielikuvat yleensä kun muuttuvat matkalla.  Kirja sisältää myös erikoisen oudon tarinan sodan aikaisesta naiskohtalosta, joka ehkä on totta tai sitten ei, mutta tarina, joka on kulkenut kotiseudulla, mutta lieneekö matkan varrella sekin tarina muuttunut.  Tarinat siis voivat olla osin totta ja osin väritettyjä, mutta se vapaushan kirjoitajalla aina on, että saa värittää suurellakin värikynällä. Knausgård on kirjailija, jolla elämän filosofia ja pohdinnat ovat hallussa. Näitä aivan samoja asioita jokainen meistä pohdiskelee, mitä hänkin miettii syntyjä syviä ja olemisensa elämisensä tarkoitusta. Välillä kyllä ajatukset painuvat hieman liiankin syviin vesiin. Elämä ei ole helppoa ja on helppoa. Mitä miksi milloin?

maanantai, 17. heinäkuu 2017

Jenni Haukio: Katso pohjoista taivasta

Hienoa, että runoilija Jenni Haukio on tehnyt suuren työn ja kerännyt mittavan upean ja merkittävän kokoelman suomalaisten runouden huippuja satavuotiaan Suomen kunniaksi tai lahjaksi meille kaikille suomalaisille. Tätä kirjaa on runouden ystävän ilo lukea. Tämän kirjan voisi kääntää myös englanniksi tai ruotsiksi.

Kuuluin aikoinaan Elävien runoilijoiden klubiin, kun lapset olivat pieniä, enkä muuta ehtinyt tai jaksanut lukea kuin runoja. Lukuintoni oli silloinkin kova ja kirjastosta kannoin lukuisat runokirjat. Siinä tuli tutustuttua useaan hienoon runoilijaan. Olen itse yrittänyt kirjoittaa runoja, mutten onnistu siinä koskaan kuten runoja hienosti kirjoittava sisarukseni. Suvussamme onkin eräs kuuluisa suomalainen runoilija. Taito se on sekin ilmaista asioita sanoilla, eikä se kaikilta onnistu. Niin on myös taidemaalauksen tai säveltämisen kanssa. Runojen avulla ajatusmaailma laajenee ja ymmärtää toisen tai jopa oman sielun säveltä paremmin. Monet suomalaiset runot Jenni Haukion kirjassa saavat kyynelet silmiin, niin kauniita ne ovat. Oi, mikä ihanuuksien ihmeiden runokirja! Kiitos Jenni Haukio!

perjantai, 12. toukokuu 2017

Lukemattomia ja luettuja kirjoja

Kevät on kiireistä aikaa. Luen kyllä koko ajan, mutta kirjojen analysointiin ei tahdo riittää aikaa. Viime aikoina olen lukenut taas kaikenlaista, mm KO Knausgårdin Kevät, Sirpa Kähkösen Tankkien kesä - kuvaus Kuopiosta, Carold Shieldsin Ruohonvihreää. Ja paras oli tietysti Kevät. Luen myös Zadie Smithin kirjoja, ovathan ne erikoisia. Välillä kannan kirjastosta vinon pinon kirjoja ja sitten en vain ehdi kuitenkaan niitä lukea. Mutta kuvittelen ehtiväni lukemaan, mutta kun aikaa ei ole enempää kuin on!

Kevät oli lyhyen ajan kuvaus, kun isi-parka joutuu olemaan yksin 3 kk:n ikäisen vauvan kanssa. Hän ajaa läheiseen kaupunkiin hakemaan äitiä mielisairaalasta. Kaikea tapahtuu ja kaikkea sattuu matkalla. Knausgård on kyllä taitava kirjoittaja, jonka tekstit ovat riipaisevia. Välillä itkettää ja välillä naurattaa kirjan sivuja ahmiessa. - Ei ole ollut helppoa olla Linda-puolisollakaan kirjailijaliitossa. Tiettävästi he erosivat ja en ihmettele, kaksi herkkää taiteilijaa ja lauma lapsia. Ei se ainakaan helppoa ole voinut olla. Mutta pitäiskö elämän helppoa ollakaan?

maanantai, 13. helmikuu 2017

Miika Nousiainen: Juurihoito

Miika Nousiainen on hauska ja sanavalmis esiintyjä tv:n suosikkiohjelmassani Pitääkö olla huolissaan. Juurihoito ei ole yhtä hauska kirja kuin Miika-kirjailija on tuossa ohjelmassa. Tai onhan siinä jonkinlaista huumoria, jos ottaa huomioon, millaista sukua siinä kuvataan. Juurihoito porautuu suvun vaiettuihin salaisuuksiin, joita alkaa paljastua niin paljon, että enempää tuskin olisi mahdollista ainakaan tosielämässä. Tosielämässä sukusalaisuudet yleensä paljastuvat aina jostakin kautta, mutta eivät varmaan tuolla kuvatulla tavalla. Sekava sukudraama on toisaalta hauska ja toisaalta surullinen. Itsestäni oli hauskinta lukea junamatka- ja vierailukuvaus itäisellä Joensuu-Lieksa alueella, kun ihmiset ovat tosiaan yleensä noin hauskoja ja puheliaita. Mutta eivät kaikki ole yhtä puheliaita ja ulospäinsuuntautuneita. Tuppisuitakin löytyy. Hyvä niin, erilaisuus pitää hyväksyä. Itse olen varmaan ainakin vanhempana se hölöttäjä-mummo, joka kertoo heti kaiken itsestään, jos tulen karjalaiseen äitiini. Surut ja ilot tulevat hyvin esille ainakin vanhalla äidilläni. Puhuminen on parasta terapiaa, jollekin kirjoittaminen.

Päähenkilöillä (Esko ja Pekka) on kadonnut isä, joka on ollut nuoruudessaan aika levoton persoona ja siksi hänellä on lapsia useamman naisen kanssa eri paikoissa maailmaa. Isähän se on silti tärkeä isä, vaikka onkin aika repsukka ja romanien jälkeläinen. Siinähän sitä riittää selvitettävää. Sukusalaisuuksia on kaikissa suvuissa, asioita, joista ei yleensä puhuta. Joka suvussa on mustia lampaita ja hävettäviä tyyppejä. Harvassa suvussa on vain  puhtaita pulmusia. Mutta nämä sisarukset ovat enemmänkin innoissaan löytäessään kadoneet sukulaisensa. Hauskinta oli veljen toteamus, että on se kiva kun sukulaisia, vaikka niitä saa välillä hävetä. Niinhän se on, parampi hävettäviä sukulaisia, kuin ei ollenkaan. Mutta suvun voivat korvata hyvät ystävätkin, jos suvun kanssa ei tule toimeen.

Jos jotain arvosteltavaa on tässä kirjassa, niin itse en pidä kirjoitustyylistä, jossa on hyvin paljon lyhyitä lauseita. Harvoin puhekielessäkään käytetään koko ajan lyhyitä lauseita, vai käyttääkö nuoriso ilmaisussaan lyhyempiä lauserakenteita. Voi olla, jos tyyli onkin aikansa tuote, joka näkyy myös kirjoittamisessa.

Juurihoito on hyvä kirja myös siksi, että tulee ajateltua, miten niitä hampaitaan oikein hoitaa. Peseekö tarpeeksi usein, käyttääkö hammaslankaa. Niin ja mitä syö. Viimeksi hammaslääkärissä käydessäni hammaslääkärini sanoi, että sähköhammasharjalla saa puhtaammat hampaat.  Onkin aikomus ostaa se vekotin.

Olisi kiva tietää, matkusti Miika Nousiainen paikkoihin, joista hän kirjoittaa. Itä-Suomi, Thaimaa ja Australia?

 

  • All Right Reserved