torstai, 25. tammikuu 2018

Eeva Paaso: Kärä pappa! Rakas isä!

Löysin kirjastosta viehättävän pienen kirjan, joka kertoo pohjoissuomalaisen perheen sodanaikaisen kohtalon. Harvoin olen niin paljon lukiessa kyynelehtinyt, johtuuko se karjalaisesta herkyydestäni vai siitä, että ikää tulee lisää? Lukiessa eläydyn joskus täysillä ihmisiin ja heidän elämäänsä.  Sodan kaikki tuntemukset koen kyllä kovin vahvasti, koska äitini perhe on joutunut myös lähtemään kodistaan kaksi kertaa. Hänen kotinsa kylläkin jäi rajan taakse ja se on ollut kova pala hänelle ja perheelle. Se oli tosielämää, jota harva ymmärtää. - Paason  perhe hajosi, kun isä joutui sotaan ja äiti kuoli sekä yksi lapsista. Jäljelle jäi 6 lasta, joista kolme lähetettiin Ruotsiin Jämlantiin pienen maalaiskylään. Tytöt sijoitettiin kahteen perheeseen. Perheiden vanhemmat ja lapset kirjoittivat isälleen kirjeitä Suomeen. Isä ruotsiksi kasvatuskoteihin. Kirjeet ovat yksinkertaisia, mutta niissä näkyy vahva ikävä molemmin puolin.  Loppuratkaisua en tässä kerro, jos joku haluaa lukea kirjan. Hieno dokumenttikirja ajastaan.

keskiviikko, 3. tammikuu 2018

Antti Heikkinen: Mummo

Kun olen jo mummo, niin käsi tarttui helposti kirjakaupassa Mummo-kirjaan. Pidin Heikkisen Pihkatappi kirjasta ja näytelmästäkin, niin ajattelin, että on varmaan samaa rehevää tyyliä. Pihkatappi-taetteriesitys sai monet raivoon, kun eräs ja toinenkin persoona lavalla kiroli niin, että joillakin korvat punersi. Minua se ei haitannut, koska olen kasvanut maalla ja siellä oli näitä käveleviä kiroilukoneita joka paikassa. Tottahan me lapset emme saaneet kiroilla, se oli sen ajan tapa ja sääntö. Se oli raavaitten miesten tapa ja rääväsuisten akkojen tyyli.

Mutta Mummoon, joka tarina oli oikeastaan kahden ihmisen tarina. Siinä syrjäkylän maatilan perheen elämä menee sekaisin sodan aikana. Kun tienoolle saapuu tyyppi Helsingistä, niin se sekoittaa nuorten tyttöjen päät. Koulun opettajan käytös olisi tänä päivänä rikollista puuhaa, mutta sattuihan sitä kaikkea ennenkin. Jotenkin odotin aika paljon Heikkisen tarinalta, ja ei se ehkä ollut ihan sitä mitä ajattelin ja odotin. Onhan se hieman sekavaa, kun kerrotaan kahdesta eri näkökulmasta ja ajasta. Se on nyt monessa kirjassa jonkinlainen muoti-ilmiö. Lopussa tapahtumat saivat vauhtia, meinasin tipahtaa kyydistä. Mutta elämänmakuista menoa kuitenkin.

maanantai, 28. elokuu 2017

Juha Vakkuri: Afrikan ympäri

Juha Vakkurin kirjan nimi voisi aivan hyvin olla vaikka Minun Afrikkani kuuluisan elokuvan mukaan, koska se on tässä kirjassa hänelle hyvin omakohtainen kokemus. Kirja on mielenkiintoinen ja antoisa lukukokemus, jopa opettavainen sille, joka suunnittelee tuon mystisen maaosan kiertämistä. Hienoa matkankuvausta, mutta olisin kaivannut vieläkin seikkaperäisempää kuvausta eri ilmiöistä. Vaikkapa mikä on harmattan? Mutta löytyihän se tarkempi kuvaus Wikipediasta. https://fi.wikipedia.org/wiki/Harmattan

Asia kyllä selvisi kirjasta vähitellen. Täytyy vain ihailla J. Vakkurin intoa kiertää vielä vanhempanakin Afrikkaa ja aivan yksin! Oikea rohkelikko!  Moni Afrikka-matkakokemus on varmaan opettanut hänelle olennaiset  asiat afrikkalaisista. Kirjailija taitaa käydä edelleen Afrikassa joka vuosi ja hänen ansiotaan on  kulttuurikeskus Villa Karon perustaminen Beniniin lähelle rannikkoa. Talo on tehty nuorena kuolleen Karo-pojan muistoksi, mikä on todella hienoa ja vaikuttavaa. Itse hän asuu käsittääkseni usein savimajassa Beninissä olleessaan.  Afrikka on villiä seutua vieläkin, mutta kehitystä tapahtuu aina välillä joissakin maissa. Maanosan historiaa tässä kirjassa on todella paljon ja se onkin sellainen tietokirjatiiliskivi, että eipä taida samanlaista löytyä suomenkielisenä. Oikea oppikirja! - Aika hurja kuvaus oli sekin 13 tuntinen matka kuoppaisella tiellä puupenkillä kuorma-auton avonaisella lavalla suuren sakin keskellä.  Peffa oli varmaan hellänä!

Puskataksit ja huijaaminen ovat arkea, johon pitää osata varautua. Samoin ryöstöyritykset, joista Vakkuri selviää hienosti. Itse en ole ehtinyt vielä Afrikaan, mutta mielenkiinto heräsi tämän kirjan ansiosta. Afrikan luonnon kuvauksia kaipasin myös enemmän, vaikka sitä tulee tietysti joskus elokuvissa ja tv:stä. Ehkä joskus matkaan Afrikkaan... tai sitten en, mutta matkatunnelmiin tässä kirjassa pääsi hyvin. - Kirjailija pohtii paljon sitä asiaa, miten euroopplaiset, amerikkalaiset, venäläiset, aasialaiset ovat vaikuttaneet Afrikassa. Ei käy kieltäminen, etteikö vaikutukset ole olleet suuret. Historiassa on riistoa, orjuutta, diktatuuria niin paljon, että valkoisiin suhtaudutaan vieläkin varoen. Kohtauksia rotujen eroista tulee matkan varrella. Afrikkalaisten alemmuuskompleksi on olemassa edelleen. Tottakai apuakin on annettu Afrikkaan, mutta usein se on valunut diktaruurien ja kyläpäälliköiden  haltuun. Afrikka on maanosa, jossa välitetään läheisistä ja toisaalta taas ei. Valta tuntuu sokaisevan sielläkin järjen ja tunteet. - Tämä kirja sopii Afrikan kokeneille ja sinne suuntaaville oppaaksi tai kenelle vain, joka pitää seikkailuista ja historiasta.

perjantai, 25. elokuu 2017

K O Knausgård: Kesä

Knausgårdin kirjoja on mukava ja helppo lukea. Niissä on monia tasoja. Tätä päivää, elämän filosofiaa ja pohdiskelua jokapäiväisestä elämästä sekä menneen elämän muistelua aina lapsuudesta saakka että tulevaisuuden pohdiskelua. Itseäni kiinnostavat kirjoittajan kokemat pysäyttävät taide-elämysten vaikutukset, jota jokainen ei ehkä koe ja näe samalla tavalla. Kirjan sisältö on kirjoitettu kesällä, joten aika paljon se sisältää erittäin kaunista luonnon kuvausta Skånessa ja sitten  hienoja kirjailijan ikävöiviä ja kaipailevia muistikuvia Norjan kesästä. Muistot ja mielikuvat yleensä kun muuttuvat matkalla.  Kirja sisältää myös erikoisen oudon tarinan sodan aikaisesta naiskohtalosta, joka ehkä on totta tai sitten ei, mutta tarina, joka on kulkenut kotiseudulla, mutta lieneekö matkan varrella sekin tarina muuttunut.  Tarinat siis voivat olla osin totta ja osin väritettyjä, mutta se vapaushan kirjoitajalla aina on, että saa värittää suurellakin värikynällä. Knausgård on kirjailija, jolla elämän filosofia ja pohdinnat ovat hallussa. Näitä aivan samoja asioita jokainen meistä pohdiskelee, mitä hänkin miettii syntyjä syviä ja olemisensa elämisensä tarkoitusta. Välillä kyllä ajatukset painuvat hieman liiankin syviin vesiin. Elämä ei ole helppoa ja on helppoa. Mitä miksi milloin?

maanantai, 17. heinäkuu 2017

Jenni Haukio: Katso pohjoista taivasta

Hienoa, että runoilija Jenni Haukio on tehnyt suuren työn ja kerännyt mittavan upean ja merkittävän kokoelman suomalaisten runouden huippuja satavuotiaan Suomen kunniaksi tai lahjaksi meille kaikille suomalaisille. Tätä kirjaa on runouden ystävän ilo lukea. Tämän kirjan voisi kääntää myös englanniksi tai ruotsiksi.

Kuuluin aikoinaan Elävien runoilijoiden klubiin, kun lapset olivat pieniä, enkä muuta ehtinyt tai jaksanut lukea kuin runoja. Lukuintoni oli silloinkin kova ja kirjastosta kannoin lukuisat runokirjat. Siinä tuli tutustuttua useaan hienoon runoilijaan. Olen itse yrittänyt kirjoittaa runoja, mutten onnistu siinä koskaan kuten runoja hienosti kirjoittava sisarukseni. Suvussamme onkin eräs kuuluisa suomalainen runoilija. Taito se on sekin ilmaista asioita sanoilla, eikä se kaikilta onnistu. Niin on myös taidemaalauksen tai säveltämisen kanssa. Runojen avulla ajatusmaailma laajenee ja ymmärtää toisen tai jopa oman sielun säveltä paremmin. Monet suomalaiset runot Jenni Haukion kirjassa saavat kyynelet silmiin, niin kauniita ne ovat. Oi, mikä ihanuuksien ihmeiden runokirja! Kiitos Jenni Haukio!

  • All Right Reserved