Tänä vuonna julkaistu Davisin kirja sattui tulemaan kirjastossa vastaan ja koppasin senkin mukaani  kirjakassiini. Mielenkiintoinen kirja  erilaisesta elämästä, jota hänen elämänsä on ollut muutenkin alkoholistiäidin lapsena. Maalla asumisen ihanuus on minulle tuttua, mutta ymmärrän kyllä sen paremmin kuin hän, miksi puita kaadetaan ja miksi maalla ei ole hiljaista. Lapsuuteni maalla oli enemmän ääniä kuin nykyisessä omakotitalomiljöössä. Sitä paitsi puuthan kasvavat uudelleen. Jos niitä ei kaadettaisi, ne kaatuisivat päälle. Joskus on hupaisaa seurata kaupunki-ihmisten ajatuksia maalla asumisesta.  Idylliä jos lähtee etsimään maalta, se ei ole enää nykymaailmassa mahdollista. Pitää olla realisti. Kehitys kehittyy ja siinä mukana ihminen. Suojelussakin pitää olla joku järki. Kannatan silti luonnonsuojelua, mutta meitä ihmisiä on vain koko ajan enemmän. Joku kultainen keskitie pitää kyllä löytyä, että tasapaino säilyy maapallolla.

Jos joku pystyy elämään metsän keskellä mökkirähjäsessä ilman työtä, mikäs siinä. Nälkäkin tulee helposti kuten ennen muinoin monella tuli. Silloin ei ollut työttömyyskorvauksia, joten kuoltiin nälkään, jopa vielä sata vuotta sitten aika yleisesti maalla. Kaariina Davis jätti sairaanhoitajan työnsä, kun paloi loppuun  ja meni metsään asumaan. Heti tulivat tilalle uudet ongelmat. Ympäristön pörrääjät ja metsän kaatuminen. Miksi pitäisi olla hiljaista koko ajan?  Suosittelen kirjaa kaikille luonnonsuojelijoille. Uusia Pentti Linkoloita tietysti tarvitaan, ettemme kyynistyisi koko popula.  Davis saa satunnaisia tuloja kirjoittamisesta, joten pelkillä tukirahoilla hän ei varmaan elä.

Puiden kaatoasiassa olen kyllä samaa mieltä. Kesäsavotat pitäisi kieltää, etteivät lintujen ja eläinten pesintä häiriinny. Eikä avohakkuu ole aina paras tapa tehdä savottaa. Ongelmia tulee avohakkuiden kanssa, kun myrskyt kaatavat puita juuri avohakkuiden reunalta ja monesti juuri sieltä naapurin puolelta. Jos olisi aikaa, niin kaadettavat puut pitäisi valita ja jättää aina osa kasvamaan. Se on tietysti hidasta, mutta luonnollisempaa. Hyvä on kuulla aivan kaupunkilaisenkin näkemyksiä maalaisten metsän hoitoasiasta.

Kun itse olen elänyt sekä maalla että kaupungissa, näen kummassakin elämismuodossa hyviä puolia. Vaatii aika sisukasta luonnetta elää maalla ja keksiä siellä toimeentuloa muusta kuin perinteisistä tavoista. Maatalous ei juuri enää Suomessa kannata, joten tietokoneen ääressä näppäily voi tuoda jollekin leipää. No mikäs siinä, jos se on parempi vaihtoehto. Yleensä vaihtoehtoja on elämisen mallille useita ja kaikki erilaisia, kuten me ihmisetkin.

Aika ihmeellinen juttu on kirjassa se tapaus, kun naapuri alkaa kaataa puita ja hän kaataa puita Davisinkin puolelta, koska rajaa ei ole tarkkaan määritelty. Ja naapuri tekee aivan selkeän ympäristörikoksen, kun kaataa puut vesijättöalueelta, joka kuuluu vesiosuuskunnalle. Siksipä kannattaa tehdä aina rajaselvitys, jos muuttaa maalle, missä menee tarkka raja metsien, peltojen tonttien kanssa. Ettei tule noita virheitä. Korjaamaton on tietysti teko, kun kaadetaan puut vesiosuuskunnan alueelta ilman lupaa. Tietämättömyyttä on todella paljon maallakin. Törmäykset ovat yleisiä, kun on kysymys rajoista, tieoikeudesta, luonnonsuojelulusta. Davis on monessa asiassa oikeassa.

Mitä pitemmälle luen kirjaa, sitä paremmin ymmärrän Davisiä. Mutta ei elämä ole noin mustavalkoista. Se, jolla on yleensä maata tai metsää, koettaa ottaa siitä hyödyn ja tuoton. Ei maa tai metsä ole koriste, ihmisten pitää elää ja aina on ollut näin. Ennen riistettiin metsää vielä enemmän. Nyt Suomen metsien tila on paljon kohentunut. Tottahan luontoa pitää myös suojella, mutta emme voi elää pelkästään eläinten tai kasvien ehdoillakaan. Jos kaikki ihmiset ajattelisivat noin, mitähän siitäkin seuraisi? Aika monta työpaikkaa katoaisi.