Löysin kirjastosta viehättävän pienen kirjan, joka kertoo pohjoissuomalaisen perheen sodanaikaisen kohtalon. Harvoin olen niin paljon lukiessa kyynelehtinyt, johtuuko se karjalaisesta herkyydestäni vai siitä, että ikää tulee lisää? Lukiessa eläydyn joskus täysillä ihmisiin ja heidän elämäänsä.  Sodan kaikki tuntemukset koen kyllä kovin vahvasti, koska äitini perhe on joutunut myös lähtemään kodistaan kaksi kertaa. Hänen kotinsa kylläkin jäi rajan taakse ja se on ollut kova pala hänelle ja perheelle. Se oli tosielämää, jota harva ymmärtää. - Paason  perhe hajosi, kun isä joutui sotaan ja äiti kuoli sekä yksi lapsista. Jäljelle jäi 6 lasta, joista kolme lähetettiin Ruotsiin Jämlantiin pienen maalaiskylään. Tytöt sijoitettiin kahteen perheeseen. Perheiden vanhemmat ja lapset kirjoittivat isälleen kirjeitä Suomeen. Isä ruotsiksi kasvatuskoteihin. Kirjeet ovat yksinkertaisia, mutta niissä näkyy vahva ikävä molemmin puolin.  Loppuratkaisua en tässä kerro, jos joku haluaa lukea kirjan. Hieno dokumenttikirja ajastaan.