Kun olen jo mummo, niin käsi tarttui helposti kirjakaupassa Mummo-kirjaan. Pidin Heikkisen Pihkatappi kirjasta ja näytelmästäkin, niin ajattelin, että on varmaan samaa rehevää tyyliä. Pihkatappi-taetteriesitys sai monet raivoon, kun eräs ja toinenkin persoona lavalla kiroli niin, että joillakin korvat punersi. Minua se ei haitannut, koska olen kasvanut maalla ja siellä oli näitä käveleviä kiroilukoneita joka paikassa. Tottahan me lapset emme saaneet kiroilla, se oli sen ajan tapa ja sääntö. Se oli raavaitten miesten tapa ja rääväsuisten akkojen tyyli.

Mutta Mummoon, joka tarina oli oikeastaan kahden ihmisen tarina. Siinä syrjäkylän maatilan perheen elämä menee sekaisin sodan aikana. Kun tienoolle saapuu tyyppi Helsingistä, niin se sekoittaa nuorten tyttöjen päät. Koulun opettajan käytös olisi tänä päivänä rikollista puuhaa, mutta sattuihan sitä kaikkea ennenkin. Jotenkin odotin aika paljon Heikkisen tarinalta, ja ei se ehkä ollut ihan sitä mitä ajattelin ja odotin. Onhan se hieman sekavaa, kun kerrotaan kahdesta eri näkökulmasta ja ajasta. Se on nyt monessa kirjassa jonkinlainen muoti-ilmiö. Lopussa tapahtumat saivat vauhtia, meinasin tipahtaa kyydistä. Mutta elämänmakuista menoa kuitenkin.