Tämä ei ole helppo kirja lukea. Aloitin kirjan varmaan kolmesti, ennen kuin pääsin vauhtiin lukemisessa. Eletään kahdessa ajassa, vuodessa 1923 ja 1939. Lisäksi kirjoittaja kirjoittaa minä muodossa (Marinan toimittajatytär) ja sitten hän muodossa (Marina). Tarina on suorastaan hyppelehtivä. Kirja ei auennut minulle läheskään heti. Kirjan olisi voinut lyhentää, se on liian pitkä tarina. Jopa venytetty. Aihekin on kulunut. Venäläinen elämän tapa on vierasta, kulttuuriahan ei meillä sillä tavalla ole koskaan pidetty osana arkea. No, työntekoa kylläkin. Kuka lausuu runoja joka päivä enää? En tiedä, oliko noin 20-30-40-luvulla Venäjällä? Ehkä se oli sitä pakoa todellisuudesta? Myös runojen kirjoittaminen. Tänään tuon kirjan tapahtumat kiinnostavat tietysti, kun paikat vilisevät uutisista tuttuja paikkoja, Ukrainaa ja Krimiä. Toistaako historia itseään? Miten käy Putinin Venäjällä toisinajattelijoille? Onko siellä enää minkäänlaista sananvapautta?  Ei ollut helppoa Stalinin aikaankaan! Ihmeellinen maa meillä on ollut ja on edelleen naapurina. Niin erilainen kuin olla voi! Miten erilainen voikaan olla venäläinen luonne ja tavat. Joskus tuntuu, että sitä maata ja ihmisiä ohjaa tunteet eikä järki. Siihenhän vainot ja sotakin perustuu. Ei sodalla ole järjen häivää.

Vainotuista ihmisistä on kirjoja pilvin pimein ja erityisesti tietysti kulttuuri-ihmisistä, koska kirjoja kirjoittavat kulttuurialan ihmiset muutenkin. Sananvapaus on tietysti tärkeä asia, mutta miten kirja auttaa tässä päivässä? Historia vaan toistaa itseään. Ei ihminen viisastu näköjään, turhia ruumiita tulee koko ajan joka puolella. Mitähän pieni ihminen voisi tehdä. Jos valtion johtajat lukisivat kirjoja tai edes blogeja, mutta kun he usein sulkevat korvansa ja ummistavat silmänsä ja ajavat omaa asiaansa tai neuroottista päähänpinttymäänsä sokeasti.