Kun tieto tuli uudesta Nobel-palkitusta kirjailijasta, Alice Munrosta, riensin heti seuraavana päivänä töiden jälkeen kirjastoon ja sain napattua sieltä vielä kolme Munroa. Olen todella iloinen, kun kanadalainen kirjailija palkittiin. Ja vielä nainen ja kohtuullisen iäkäs, taisi olla 82 vuotias. Kanadan kirjallisuus olikin minulle jo hyvin tuttua Carol Shiedlsin kirjoista, jotka olen joskus lukenut kaikki, mitkä kirjoista Suomessa on käännetty. Hänkin olisi ansainnut ehdottomasti Nobelin, mutta ehti menehtyä. Shieldsin kirjoista myöhemmin...

Mutta olen ihastunut nyt Munron teksteihin. Parhaillaan luen Sanansaattajaa (julkaistu 2006). Se on hänen historiansa ja elämänkertansa. Tavallaan siinä on kaksi osaa. Ensin isän puoleisen suvun tarinaa 1800-luvun alusta, kun suku matkusti Skotlannista Amerikkaan laivalla kuusi viikkoa! Toinen osa kertoo Munron lapsuudesta, nuoruudesta ja aikuisuudesta.  Kaiken kaikkiaan aika valoisaa tekstiä ja tempaa mukaansa. En tiedä, miten paljon tarinoissa on totta, mutta varmaan ainakin osa. Minua  viehättää maalaiselämän kuvaus, josta löytyy samaa tunnelmaa kuin täälläkin puolella maailmaa. Munro on kasvanut maanviljelijä-turkistarhaajaperheessä, joka kamppailee todella kovasti elantonsa eteen. Opettaja äiti myy turkiksia hotelleissa ja siitä ei anoppi pidä. Munro on kuvnanut kasvun vaiheita, ensirakkauden, naaurien elämää maaseudun ankeissa oloissa. En tiedä, miten paljon tarinat ovat totta, mutta ehkä osaksi ovat. Jokainen kirjailija ammentaa aiheensa omasta elämästään. Kirja päättyy siihen, kun Munro on noin kuusikymppinen, toisessa liitossa, rintasyöpä vaanii. Miehensä kanssa hän ajele entisellä kotiseudullaan ja etsii kadonneita juuriaan. Hyvä ja elämänmakuinen kirja.

Munro onkin varsinainen arjen kuvaaja, jopa niin että toisessa kirjassa,Valkoinen tunkio (julkaistu 1986) , jonka luin, on jopa liikaa arkea. Arkea sävyttävät ihmisten kummalliset tekemiset, kuten tavallisessakin elämässä. Mutta kuka voi laittaa rahat tuleen, jotka on perinyt, jos vihaa niin isäänsä. Ei ehkä kukaan tänä päivänä. Teksti on jopa liian arkista ja ikävää. Munro kirjoittaa minä-muodossa, joten tulee tunne, että hän on kaiken tuon kokenut.

Kolmas lukemani kirja on 1976 Munron julkaisema Kerjäläistyttö. Satu tytöstä, joka pääsi köyhyydestä rikkaisiin naimisiin, pettyi ja palasi lopuksi  juurilleen jollain tapaa. Tarinan sanoma on se, ettei köyhistä ja onnettomista oloista lähtenyt nainen sopeutunut rikkaan rouvana oloon, vaan sotki elämänsä rakastumalla varattuun ystävän puolisoon. Oma mies pahoinpiteli ja erohan siinä tuli. Vaikka menestystä tuli elämässä, suhteet kariutuivat ja juureton, päämäärätön elämä vaan jatkui.  Kirjasta saisi hyvän käsikirjoituksen elokuvaan ellei ole tehtykin, en tiedä. Ehkä nuorempana olisin pitänyt kirjasta enemmän. Toisaalta, kun lukee 70-luvun kirjaa, se kuvaa hyvin sen ajan tunnelmaa ja asenteita.  - Eniten pidin Munron Sanasaattajasta. Pitää yrittää saada kirjastosta muutakin Munroa käsiinsä.