Kirjastosta sattui silmääni isänpäivän alla kirja Isää ei enää ole. Eihän minukaan isäni elä enää, mutta hän eli lähes 88 vuotiaaksi ja kuoli neljä vuotta sitten hyvän ja pitkän elämän eläneenä. Tämä kirja oli hyvin tarkka omakohtainen tarina puolison äkillisestä  menettämisestä, kun lapset olivat vasta pieniä. Melanooma vei maanviljelijä-lääkäripuolison nopeasti. Kirja on kuvaus siitä vuodesta, niistä tunnemyrskyistä ja surusta, joka tulee vyöryen. Sureminen yhdessä lähisuvun kanssa auttaa kuitenkin pahimman yli. Kirjoittaja on rehellinen kuvauksissaan  ja se  on ehkä saanut lähipiirin hämilleen. Liikuttavinta ovat lasten kirjoitukset isästä ja lasten surusta.  Kirja on ollut varmaan terapeuttinen kirjoittajalleen. On hyvä, jos joku uskaltaa näin avoimesti kirjoittaa surustaan. Se ei ole helppoa. Kirja on kuitenkin valoisa ja tavallaan optimistinen. Eteenpäin on mentävä ja päästävä. Tila, työ ja lapset  on hoidettava ja velvollisuudet täytettävä. Kirjoittaja on oivaltanut hyvin olevansa yksi ketju suvun tarinassa ja haluaa täyttää tärkeän velvollisuutensa.

En tiennyt kirjan käteen sattuessa, että kirjoittaja asuu pienessä lähikaupungissa. Olemme todennäköisesti vielä  istuneet samoilla luennoilla yliopistolla samaan aikaan. Maailma on pieni ja tarinoita on paljon. Jokaisella vieressä istuvalla ja läheisellä omansa.