Lukemaan opin viisi vuotiaana, kun vanhin veljeni aloitti koulun eli aapisesta yhdessä aloitettiin ja opittiin lukemaan kaikki me kolme vanhinta sisarusta yhdestä ja samasta aapisesta. Sen jälkeen avautui uusi maailma toisensa perään, kun pääsin kirjojen pariin. Koulumme kirjasto oli kuin aarreaitta vailla vertaa, josta sai viedä kotiin kirjoja lainaksi! Kirjastohyllyt olin lukenut nopeasti läpi, koska silloihan ei ollut vielä televisiota. Aikaa oli enemmän kuin nyt. Seikkailujen ja satujen maailmaan pääsin mielikuvitukseni vauhdissa nopeasti. Ja olihan kummitätini kirjastonhoitaja, joka varmaan vaikutti aika paljon asiaan. Ullakko oli täynnä tädin kirjoja, joita luettiin varsinkin kesällä. Vaikka ne olivat aikuisten kirjoja, ne kiinnostivat. Mieleeni on jäänyt myös tädin hienot taidekirjat kuvineen mm Helene Sjerfbeciksta ja Hugo Simbergistä. Tätini oli myös taiteilija. Erityisesti on mieleeni jäänyt Satu Waltarin kirja Kahvila Mabillon, joka oli ensimmäinen lukemani aikuisten kirja. Se kuvasi opiskelijaelämää Pariisissa. Minusta maalaistytöstä se oli niin mielenkiintoista elämää, etten voinut oikein uskoa sitä todeksi.

Lukemisesta johtuen haaveilen oman kirjan kirjoittamisesta niinkuin varmaan moni muukin innokas lukija. Muutaman käsikirjoituksen olen jo tehnytkin, se ei ole helppoa! Kirjoittajakoulutustakin olen hankkinut. Kirjojen aiheita onkin pieni pääni täynnä, vaikkapa lastenkirjoihin, novellikirjoihin, valokuvakirjoihin, dokumettikirjoihin, näytelmäkäsikirjoituksiin ja romaaneihin. Runoja en osaa ainakaan omasta mielestäni kirjoittaa, mutta voihan sekin näkemys olla vain omassa mielessä. Siskoni on erittäin taitava runojen kirjoittaja. Kirjailijahaaveet jäävät varmaankin haaveeksi, kun siinä on yksi iso ongelma - aika. Kirjoittaminen on hidasta puuhaa ja vie energiaa. Niin kauan kuin olen työssä, tuskin saan mitään aikaiseksi. Mutta ehkä sitten joskus kun aihevakkani on tarpeeksi täysinäinen, ehkäpä ehkä. Jospa vaikka sittenkin? - Näinhän ei tietysti saisi sanoa, mutta sanon nyt kuitenkin.