Ulla-Lenan kirjat ovat kultaa. Tämäkin kirja on pakko lukea, jos on lukenut Jään. Tämä kirja aika erilainen.  Sodan ajatus ja tuntu jotenkin ajankohtainen Venäjä-Ukraina-tilanteen takia. Talvisodan päättymisestä on nyt 75 vuotta, josta kuulen äidiltäni vieläkin tarinoita ja tuntemuksia. Suomenruotsalainen perhe ja sen tunnelmat, kun pojat lähtevät suojeluskuntalaisina sotaan. Voin vain kuvitella perheen äidin tuskan ja tunteet poikien kadotessa sotaan. Mikä hurja sodan ihannointi ja unelmat kohdata se perkeleen ryssä ja päihittää ne heti. Nuorilla on asenteensa ja heidät tietenkin on  aivopestykin asenteisiinsa jo suojeluskunnassa. Mutta emmehän me  olisi tässä ilman heitä ja heidän mahtavaa uhoaan. U-L Lundbergin teksti ei ole kuitenkaan tässä vielä niin soljuvaa kuin myöhemmin kirjoitetussa Jäässä. Kai sitä kirjoittaessaan oppii lisää omasta ilmaisustaan (kuten minäkin). Oikeastaan vasta loppupuolella kirjaa kuvaukset ovat parempia.  Mutta tunnelmat sodan tuntemuksista ovat hyvin aidon tuntuisia, jopa minulle välillä aivan liikaa. Sitä kuitenkin ihmettelen, miten suomenruotsalaisia on kohdeltu kielensä takia vai onko osa jotain pelkoa ja turhaa alemmuuden tunnetta ja luuloa. En voi ymmärtää alkuunkaan suhtatumista erikielisiin, en todellakaan! 

Kirjassa menehtyy perheenjäsen, joka oli mukavin luonteeltaan. Kaikki jäävät häntä ikävöimään. Mutta hän on sankari, kun kuolee sodassa. Perhe suree yhdessä ja eniten yksin äiti. Äidin tuskaa ja turhautumista on riipaisevaa lukea. Kun vielä puolison kanssa on ongelmia, on siinä äidillä kestämistä. Sota kuluttaa ja kuihduttaa ja turhauttaa. Tavallista elämää yritetään jatkaa, vaikka pelko on koko ajan päällä. Toivottavasti meidän ei tarvitse koskaan kokea näitä samoja asioita, joita vanhempamme ja isovanhempamme ovat kokeneet. Sotaa ei voi ymmärtää...eikä vihaa.